Lemin mystikko – Valdemar Pyysiäinen

9.3.–21.4.2003

Lemiläisen taiteilijan Valdemar Pyysiäisen (1902–1978) näyttely on jatkoa Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa 3.11.2001–3.3.2002 olleelle laajalle Pyysiäisen töiden katselmukselle. Riihimäen taidemuseossa on paljon uusia, ensimmäistä kertaa julkisesti esillä olevia töitä. Suuri osa maalauksista on peräisin yksityiskodeista, sillä taidemuseoissa tai muissa vastaavissa kokoelmissa niitä on vähän.

Pyysiäisen taiteesta ei ole aikaisempia tutkimuksia. Lappeenrannan ja Riihimäen näyttelyiden yhteydessä on luetteloitu noin 700 työtä. Luku saattaa olla vain jäävuoren huippu, sillä taiteilijan töitä meni suuret määrät Ruotsiin, jonkin verran myös Norjaan ja Tanskaan. Pohjoismaissa Pyysiäinen oli 1940–1960 -luvuilla tunnetumpi nimi kuin kotimaassa. Kuuluisat taidehistorian professorit Gregor Paulsson ja Gerda Boëthius arvostivat Pyysiäisen taidetta suuresti. Paulsson kirjoitti innoissaan, ettei Pyysiäisen kaltaiselle nerolle löydy vertaa koko Euroopasta.

Hyvärilän taiteilijamökki oli tunnettu ”pyhiinvaelluspaikka”, josta käytiin pitkienkin matkojen takaa ostamassa taidetta ja juttelemassa henkeviä ”Lemin mystikon” kanssa. Hartaana ortodoksina hänellä oli omintakeisia elämänfilosofisia näkemyksiä.

Pyysiäinen piti töillään kohtuullista hintaa, joten kellä tahansa oli varaa ostaa niitä. Hänen omaperäisestä, luokittelemattomasta ja taidetyylejä kaihtamattomasta taiteestaan pitivät sekä asiantuntijat että ns. tavalliset ihmiset.

Pyysiäinen oli Salmin evakkoja. Hänen taiteensa keskeinen teema ovat muistot, joihin hän palasi yhä uudelleen maalaamalla. Taiteilijalla ei ollut paluuta synnyinseuduilleen ja sotaa edeltäneeseen elämäänsä. Laatokan rantojen karjalaiskylien idylli oli ikuisesti jäänyt taakse. Salmin kylänraitit, ortodoksiset kirkonmenot ja kalastajakylien elämä muuttuivat sitä sinivoittoisemmiksi ja unenomaisemmiksi mitä enemmän aikaa kului ja välimatka niihin kasvoi. Kaipuun tuskasta syntyi helmiä.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan näyttelyluettelo, jonka teksti perustuu Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi Marjatta Räsäsen tutkimukseen.